[arvio] Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Enoranta, Siirisurunhauras
Surunhauras, lasinterävä
WSOY 2015
ISBN 978-951-0-41265-7

Siiri Enorannan nimeen yhdistyy runollinen, kaunis, kuvaileva kieli sekä monitasoiset, omaa yhteiskuntaamme heijastavat fantasiamaailmat. Tätä taustaa vasten Surunhauras, lasinterävä ei tee poikkeusta. Kirja maalaa kielellään lukijan eteen Surukauriin kansan, heidän saarensa ja tapansa ja peilaa tätä eristynyttä kansaa yltäkylläiseen Sarastuksen kaupunkiin, jota hallitsee raudanlujalla otteellaan Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia, 16-vuotias orpo hallitsija, jonka lähelle kukaan ei pääse.

Surukauriin kansa elää rauhallista elämäänsä omilla saarillaan, Virtaavalla ja Ahmimalla. Kansan tunnuseläimenä on surukauris, kaunis olento, jonka jokainen saarelainen näkee vain kerran elämässään: kuusivuotissyntymäpäivänään jokainen saaren asukas menee surukauriiden niitylle, ja kauris käy näyttäytymässä hänelle. Surukauriin vierailun pituus määrittelee henkilön elämässään kantaman surun. Mikäli kauris vain vilahtaa, henkilön elämä tulee olemaan pääosin onnellista. Toisin käy Uli Hahtuvaaralle, pienelle pojalle, joka on menettänyt jo äitinsä. Äidin menetys on ajanut Ulin isän hulluuden partaalle ja loitontanut siskoa, Linaniaa, pois Ulin läheltä. Ulilla on kaamea aavistus tulevasta kauriin kohtaamisesta, ja taistelee vastaan viimeiseen asti. Kaikesta huolimatta hänen on mentävä niitylle, eikä hän tule sieltä pois ennen kuin vasta aamuvarhaisella. Surukauris on viettänyt koko yön Ulin lähellä ennustaen Ulille suurinta surun taakkaa, mitä yhdellekään ihmiselle koskaan on annettu. Uli päättää, että hänen on lähdettävä pois saarelta, jotta hänen surunsa ei satuta muita. Hän sulkee pullopostiin kartat vaarallisista karikoista saarten edustalta sekä kirjeen, jossa pyytää ketä tahansa noutamaan hänet pois saarelta.

Toisaalla, meren takana, Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia pitää yllä hoviaan. Lasittaret, nuo lasinpuhalluksen taitajanaiset, ympäröivät Sadeiaa ja tuottavat hänelle lasiesineitä, joilla koristaa itseään ja käydä kauppaa. Sadeia ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Hän kaipaa jotakin enemmän elämäänsä, jotakin, joka täydentäisi hänet täydelliseksi. Hän pitää etäisyyttä kaikkiin ihmisiin, erityisesti miehiin, jotka ovat alempiarvoisempia kuin naiset. Lasittarista ainoastaan Kurkuma pääsee Sadeian lähelle, mutta hänkään ei voi vapaasti lähestyä Sadeiaa. Vain silloin, kun Sadeia niin haluaa, hän voi tulla palvelemaan prinsessaansa. Päivät kuluvat, ja eräänä päivänä Saippuakortteleista, kaupungin likaisimmasta ja vaarallisimmasta kolkasta alkaa kuulua kummaa kertomusta saaresta, jolla asuvat kultaturkkiset kauriit. Tällaisen kauriin Sadeia tarvitsee itselleen. Ja on yksi mies, joka osaa neuvoa hänet perille.

Kirjassa käydään läpi useita tärkeitä teemoja. Lukija pystyy vertaamaan surukauriin kansan tasa-arvoista yhteiskuntaa Sarastuksen matriarkaaliseen yhteiskuntaan. Kaikki Sarastuksen hovissa olevat eivät voi ymmärtää, miten miehiä koskaan voitaisiin pitää tasa-arvoisena naisen kanssa: miehet ovat epäluotettavia, helposti vietävissä ja heikkoja houkutuksille. Surukauriin kansan parissa taas ei tunneta muuta elintapaa kuin tasa-arvoisuus. Käytössä ei ole rahaa, ei vaihtokauppaa. Kaikista pidetään huolta, heikompia autetaan ja jokainen voi rakastaa ketä haluaa. Sarastuksessa taas naisten väliset suhteet ovat ainoita oikeita rakkaussuhteita. Ainoastaan lisääntymistarkoituksessa suhde miehen kanssa on hyväksyttävää, tai silloin, kun halutaan jonkinlainen leikkisuhde vain huvin vuoksi.

Useampi päähenkilö myös pelkää. Pelkää itseään, pelkää yhteisönsä tuomiota, pelkää toisia ihmisiä. Pelot on voitettava, että elämässä pääsee eteenpäin. Itseä on rakastettava ensin, ennen kuin muut voivat rakastaa sinua. Pelko on kuitenkin inhimillistä, ja se on hyväksyttävä osaksi omaa itseä. Tällä hetkellä eniten yhtäläisyyttä meidän yhteiskuntaamme luo pelko muukalaisista. Surukauriin kansa pelästyy luokseen tulevaa sidrineialaislaivaa, ja Sadeia matkakumppaneineen kokee inhoa surukauriin kansan sivistymättömien tapojen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan edessä. Kuitenkin puhumalla asiat selvenevät, ja molemmat kansat huomaavat olevansakin enemmän samanlaisia kuin erilaisia.

Surunhauras, lasinterävä viipyilee, maalailee rauhassa ja antaa lukijalle aikaa. Luvuittain vaihtuvat kertojaäänet antavat tarinalle laajan näkökulman, mutta lukeminen ei käy hankalaksi tai sekavaksi. Äänet kutovat kaunista verkkoa keskenään, ja lukija voi vain liikkua äänten mukana eteenpäin. Kieli on runollista ja kaunista ja haastaa lukijan ajattelemaan. Enorannan tyyli ei petä taaskaan.

Suvi Oksanen

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s