Ammattikirjavuosi 2016 – komea ja korea

Kaarina Kolu

Vuoden 2016 ammattikirjatarjonta ylitti odotukset. Ilmestyi kokoomateoksia, lajihistorioita, hauskoja, hyödyllisiä oppaita, termistöjä, tutkimuksia, artikkelivalikoimia ja kirjeenvaihtokokoelma.

IBBY Finlandin jäsenten, Virikkeiden lukijoiden ja muiden lasten- ja nuortenkulttuurista kiinnostuneiden näkökulmaa ajatellen poimin ammattikirjatulvasta esille kymmenkunta teosta. Jotkut teoksista on suunnattu suoraan tälle kohdeyleisölle. Joidenkin teosten pääasiallinen fokus on toisaalla, mutta juuri siksi ne tulevat mielenkiintoisella tavalla nostaneeksi näkyviin lasten- ja nuortenkulttuuriin liittyviä arvostuksia ja asenteita.

1. Kirjallisuusoppi_kansiEsimerkiksi Yrjo Hosiaisluoman teoksesta Kirjallisuuden sanakirja (WSOY 2003) ilmestyi uudistettu laitos. Kirjallisuusoppi. Aapisesta äänirunoon (Avain 2016) on 1120-sivuinen järkäle, jota nidottuna on hieman hankala käsitelläkin. Jo teoksen nimi nostaa esiin keskeisen lastenkirjan – aapisen. Käsitettä valaisee kahden sivun artikkeli, jossa mainitaan kymmenkunta teosesimerkkiä, alkaen Agricolan ABC-kiriasta. Myös mm. Kirsi Kunnaksen ja Aale Tynnin aapiset nimetään. Tuorein mainittu on Elina Warstan kuvittama Heli Laaksosen lounaismurteinen Aapine! (Otava 2013).

Kaikkia termejä ei suinkaan ole selitetty näin laajasti, muutama rivikin saattaa riittää. Termin määrittelyn ja suomalaisesimerkkien jälkeen teos saattaa laajentaa esimerkistöä myös ulkomaisiin teoksiin tai termin käyttötapoihin. Lopuksi ”Kirjallisuutta”-osassa lukija saa vinkkejä keskeisistä ulko- ja kotimaisista lähdeteoksista. Teoksen kieli on selkeää. Esimerkistö kaipaisi väliin monipuolistamista ja nykynäkökulmaa.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden käsitteitä – ihan odotuksenmukaisesti – teos nostaa esiin harvakseltaan, parisen kymmentä kaikkiaan. Mukaan ovat päässeet esim. chick-lit (esimerkit vain aikuistenkirjallisuudesta), faabeli (mm. Aisopos, Krylov,  H. C. Andersen; suomalaisista vain Lauri Pohjanpää) ja fantasiakirjallisuus (mm. Harry Potterit, Kiekkomaailmat, Narniat, Tolkienit, Pullmanit).

Kirjallisuuspalkinto-termin yhteydessä luetellaan keskeiset ulko- ja kotimaiset kirjallisuuspalkinnot.  Suomalaiset lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnot on mainittu kohtalaisen kattavasti, mutta Anni Swan -mitalia ei mainita, vaikka Plättä-plakaatti onkin päätynyt palkintolistalle. Ulkomaisia lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoja ei mainita, jopa Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkinto puuttuu, vaikka vastaava aikuistenkirjapalkinto on mukana.

Alan keskeisistä käsitteistä esimerkiksi kuvakirja-termiä olisi suonut avattavaksi laajemmin ja monipuolisemmin esimerkein. Mainitut ”uusien kuvakirjojen” tekijänimet ovat tietysti mainintansa ansainneet, mutta he ovat kylläkin jo varttuneita ja tekijäniminä vakiintuneita (mm. Pekka Vuori, Kristiina Louhi, Mika Launis). Lastenkirjallisuus-, Nuortenkirjallisuus-  ja Satu-artikkeleiden laajuus on tuo maksimaalinen pari sivua. Selkokirjallisuus esitellään terminä, mutta liitetään esimerkein vain aikuistenkirjoihin. Kiinnostavin on kunkin termiselityksen lopussa oleva ”Kirjallisuutta”-osa, johon on  melko kattavasti poimittu käsitteeseen liittyviä 1970–2015 tehtyjä tutkimuksia ja yleisesityksiä.

2. Raukoilla rajoillaIhan oma hupinsa on lukea Markku Eskelisen teosta Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia (Siltala 2016). Siinä Eskelinen tuulettaa kaikkia aiempia suomalaisia kirjallisuushistorioita – ja yleensä kaikkea suomalaista kirjallisuudentutkimusta. Ironisesti, väliin kakaramaisesti ilkeillen teos huitaisee esiin tutkijanimen toisensa jälkeen, ja kirjoittaja toteaa, että eipähän riitä tutkijalla teoriapohja, onpahan termit määritelty väärin tai että tutkijan käsitysten ja kansainvälisen tutkimuksen väliltä ei löydy yhdenmukaisuutta. Lastenkirjallisuuden teosesimerkit ovat harvinaisia (mm. Eero Salmelaisen kokoamat kansansadut ja Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala). Tutuista lastenkirjallisuuden tekijänimistä nousee esiin henkilönä mm. Sakari Topelius, joka nousee Eskelisen kirjallisuushistoriassa näkyviin harvemmin esiintuodussa valossa: yhdessä muutaman muun nimekkään aikalaisensa kanssa Topelius esiintyy julkisuudessa, kun ”he esittivät selkeästi antisemitistisiä mielipiteitä ja toimenpiteitä”.

Jokaiseen Eskelisen teoksen lukijaan kirja tekee jonkinlaisen vaikutuksen. Jos joku päätyy minun laillani testaamaan lähemmin Eskelisen uuteen proosan kaanoniin liittämiä teoksia, helpottaa tieto, että kustantamo Ntamo on luvannut julkaista näköispainokset seitsemästä Eskelisen nimeämästä romaanista. Mielenkiintoista! Harvinaista!

3. Wild West FinlandLiittyy kirjavuoteen toinenkin yllätys: Juri Nummelinin Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia (Avain 2016). Ilahduttavaa, että suomalaisen westernin lajihistoria on tehty, mutta erityisen ilahduttavaa on, että Nummelin on teoksensa rakenteessa ja sisällössä ottanut huomioon eri-ikäiset lukijat. Kirja esittelee kronologisesti edeten suomalaista lännenkirjallisuutta 1800-luvun alusta nykypäiviin. Käsite western, ”länkkäri” on Nummelinin teoksessa avartunut käsitteeksi ”lännenkirjallisuus”, jolloin lajiin liittyvät myös länteen suuntautunutta siirtolaisuutta ja matkailua käsittelevät teokset (mm. Antti Tuurin, Lars Sundin ja Pirjo Tuomisen teoksia).

Lajiin kuuluvaa nuorisokirjallisuutta esitellään omissa pääluvuissaan, ja esiin nousee niin tuttuja tekijöitä ja teoksia kuin vähän oudompia (mm. Arvid Lydecken, Helmi Krohn, Heikki Jylhän Delawaren pojat, erityisesti tyttölukijoille teoksiaan suunnannut Irja Klemola, Simo Penttilä, Erkki Rekimies, Asko Martinheimo, Eila Jaatinen, Uolevi Nojonen ja Kaija Pakkanen). Ilahduttavan monia Nummelinin mainitsemia nuortenkirjoja on uusien painosten ansiosta yhäkin saatavilla kirjastoissa. Myös sarjakuvia ja liveroolipelejä Nummelin käsittelee, joskin suppeasti. Länkkäriaiheinen kioskikirjallisuus (FinnWest, Viihdeviikarit) oli monelle kirjailijakoulu ja kirjailijauran alkupiste. Mm. Tapani Bagge, Kari Nenonen ja Joni Skiftevik ovatkin tuttuja nimiä monentyyppisten kirjojen tekijöinä.

Nummelinin teoksen loppuun sijoittuva ”Suomalaisten lännenkirjojen bibliografia” on alan harrastajien aarre! Siihen on koottu tiedot myös lehdissä julkaistuista suomalaisista länkkärikertomuksista ja -novelleista. Lähdekirjallisuutta käsittelevä osa johdattaa lukijan jatkotiedon lähteille, mutta samalla osoittaa, miten mainion teon Nummelin on tehnyt kootessaan suomalaista länkkäriä koskevan, siellä täällä hajallaan olleen tiedon yhteen ja samaan teokseen.

Tietokirja tutuksi!

Kari Vaijärven Totta tosiaan. Kotimaisia lasten ja nuorten tietokirjailijoita (Avain 2015) oli uraauurtava teos siinä mielessä, että se nosti näkyviin parikymmentä keskeistä lasten ja nuorten tietokirjailijaa luonnontieteen, kansanperinteen, historian ja nykypäivän kuvaamisen aloilta. Artikkelit koostuivat tekijähaastatteluista, keskeisten teosten esittelyistä, tuotanto- ja palkintoluetteloista ja lisätietovinkeistä. Kirjailijalle varatun osuuden laajuus teoksessa vaihteli. Pisimmät esittelytekstit ovat viidentoista sivun luokkaa (Maijaliisa Dieckmann ja Raili Mikkanen), ja noiden laajimpien esittelyiden yhteydessä päästiinkin jo syvälle kirjailijan luomien teosten syntyprosessiin. Historiallisten romaanien sijoittaminen tietokirjallisuuteen tuntuu kuitenkin hieman problemaattiselta, joskin persoonalliselta ratkaisulta. Tietokirjoja esitellessään Vaijärvi niiden sisällön lisäksi eritteli taidolla myös teosten kuvitusta. Lukija olisikin siksi toivonut, että teoksessa olisi ollut runsaammin kuvaesimerkkejä. Kansikuvia käytettiin reilusti, mutta niiden funktio lasten tietokirjoissa on toinen kuin sisuskuvien.

Kari Vaijärven vuoden 2016 teos Toden teolla. Kotimaisia lasten ja nuorten tietokirjailijoita 2 (Avain 2016) koostuu teema-artikkeleista, joiden aihepiirejä ovat historia, sodat ja suurmiehet, elämäntapakirjat, luontokirjat, arjen oppaat, idolit ja taide. Teoksen esipuheessa Vaijärvi kertoo esiteltävien teosten valinnasta. ”Monia niistä on käytännössä kokeiltu kohderyhmien kanssa esimerkiksi kirjastojen luokkaopetuksissa, koulukäynneillä ja tietovinkkauksissa. Mukaan on valikoitunut siten laajasta tarjonnasta henkilökohtaisia lukuelämyksiä ja esimerkkejä harvemmin käsitellyiltä tiedon alueilta.” Valtavan laaja alue Vaijärvellä onkin ollut tutustumiskohteenaan, mutta niin on saatu teos, josta jokaiselle lukijalle löytyy vinkki omaa harrastusalaa käsitteleviin kirjoihin. Jo teoksen päälukujen nimet, kuten ”Tutkitaan ilmiöitä” ja ”Suoliston taistelu” osoittavat, että tarjolla on tietoa paitsi teosten synnystä myös toimintaideoita aktiivisille lukijoille.

Molempien Vaijärven tietokirjaoppaiden ansiona pidän selkeyttä ja ymmärrettävyyttä. Ja sitähän emme ihmettele, pitkä ja monipolvinen kirjailijanura on koulinut Kari Vaijärveä kirjoittamaan tavalla, joka kohdentaa tekstin teoksen kohdeyleisölle.

5. Tietokirjoja kouluunSyksyn 2016 opetussuunnitelmauudistuksen myötä tuli tarvetta koota tietoa painetuista tietolähteistä, jotka soveltuvat peruskoulun ylimpien luokkien ja lukioikäisten opiskelijoiden työskentelyyn. Vihkosen Tietokirjoja kouluun! Kirjakatalogi on koonnut kolmikko Pirjo Hiidenmaa, Hanna Kolli ja Salla Salokanto (Suomen tietokirjailijat ry; oppaan sähköinen versio ks. http://www.suomentietokirjailijat.fi). 76-sivuisen oppaassa tietokirjat on ryhmitelty 16 alaotsikon alle. Esiteltäviksi on valittu vain puhtaasti faktakirjallisuutta. Valtaosa valituista kirjoista on uudehkoja, vanhin on ilmestynyt vuonna 2005.  Suurin osa teoksista on kotimaista alkuperää. Esittelytekstit ovat muutaman rivin mittaisia, teoksen, tekijän ja mahdollisen kääntäjän lisäksi on mainittu painovuosi, kustantaja ja kirjastoluokka. Elävyyttä vihkoseen tuovat esiteltyjen kirjojen värilliset kansikuvat. Esipuheen vihkoseen on laatinut Pirjo Hiidenmaa.

Ihanpa mainiosti tietokirjakatalogissa olisi voinut esitellä myös Katja Jalkasen ja Aino-Maria Savolaisen Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon (Avain 2016). Opas on kirjoitettu rennolla otteella, nuoreen makuun. Aluksi lukija pääsee testaamaan oman kulttuurityyppinsä: ”Ooppera-Oona vai Indie-Ilkka?” Taidelajit käydään läpi luku luvulta – jos ilta oopperassa ei kiinnosta, ”Kevyttä musiikkia” -pääluvussa annetaan aloittelevalle musiikinharrastajalle viisi haastetta musiikkiin tyyliin valitse ”lajityyppi kuukaudessa”, 6. Korot kopisten_kansi_vihrea”musiikkia mantereilta”. Hauska idea toimittajilta on ollut liittää kirjaan ystäväaukeamia, joilla kunkin taidelajin kohdalla on joku alan ammattilainen saanut vastattavakseen kyselyn. Esimerkiksi kevyen musiikin yhteydessä vastailee muusikko Marco Hietala. Lukijaakin aktivoidaan: ”Kirjaholisti vai tuurilukija? – – Testaa sisäinen tyylikkyytesi!”. Kirjan lopussa on vielä varattu kulttuuriharrastuksiin liittyvät kyselylomakkeet kirjan lukijan neljälle ystävälle. Kiitosta voi antaa oppaan hauskasta ideoinnista, tiedon osuvasta tiivistämisestä, tekstin selkeydestä ja virkeästä taitosta!

Kokoomateoksia

7. MaammeKulttuurihistorian professorit Marjo Kaartinen, Hannu Salmi ja Marja Tuominen päätyivät koostamaan sopivasti Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan aattona teoksen, jossa sanoin ja kuvin esitellään Suomen taivalta sanoin ja kuvin. Teos Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria (SKS 2016) on liki viiteensataan sivuunsa mahduttanut parikymmentä asiantuntija-artikkelia, jotka kronologisesti tuovat näkyviin kansalaisten elämää eri vuosikymmenillä.

Heti alkuun huomio kiintyy teoksen runsaaseen ja hienoon nelivärikuvitukseen. Kuvalähteinä ovat olleet useiden arkistojen ja museoiden kokoelmat, yksityiskokoelmat, lehdet ja kirjat sekä äänilevyjen kannet ja elokuvajulisteet. Päämääränä on ollut luoda luettava, selkeä ja näyttävä kokonaisuus, joka soveltuu monenlaisille ja -ikäisille lukijoille. Otsikoinnin avulla pyrittäneen herättämään nuorenkin lukijan kiinnostus vaikkapa 1920–30-lukujen elämään. Valitettavasti otsikoiden luomat odotukset eivät vastaa lukijan odotuksia. Esimerkiksi pikkuartikkeli ”Lasten isänmaa” kertoo kansakoulujen lukukirjojen sisällöstä, ”Lukeminen – tie parempaan elämään” nostaa esiin opintokerhoissa ja -piireissä tehdyn työn.

Kulttuurihistoria käsitteenä jää teoksessa melko kapeasti hahmotelluksi. Näkökulma lasten ja nuorten maailmaan avautuu ennen muuta opiskelun ja koulun kautta. Kuten teoksen nimestä voisi jo arvailla Topelius ei teoksessa ole satusetä, vaan edustaa milloin mitäkin aatetta. Luvussa ”Topeliaaninen Suomi” kansallisia asenteita esitellään Maamme-kirjan avulla. Topeliuksen teosta Välskärin kertomuksia käytetään apuna, kun halutaan havainnollistaa perheiden lapsiluvun muutoksia isonvihan jälkeisestä ajasta suurten ikäluokkien aikakauteen. Ja 1970-luvulta esiin nostetaan suden tapporahakeskustelu, jonka yhteydessä taas on linkki Topeliukseen, nyt hänen 1800-luvun lopulla perustamaansa Kevätyhdistykseen, jonka päämääränä oli pikkulintujen suojelu. Hiukan haettua, eikö?

1950-luvun nuorisokulttuurin nousua kuvattaessa teos lukee kirjallisuuden osaksi viihdekulttuuria: elokuva, kioskikirjallisuus, kevyt musiikki ja lavatanssit. Mainitaan vuoden 1945 esitys, jonka mukaan ”ala-arvoiselle” kirjallisuudelle suunniteltiin erikoisveroa. Ehdotus ei koskaan edennyt päätökseen saakka. Peruskouluasetus, nuorison radikalisoituminen, television ja paikallisradioiden läpimurto ja vielä somekulttuurin synty nimetään pääluvussa, jonka asenne oirehtii jo otsikossa ”Vallaton kansa”. Pääluvun ”Puhuuko Suomi suomea” yksi alaluvuista on otsikoitu lupaavasti: ”Suomalaiset lukevana kansana”. Mutta arvata voi, että aihetta lähestytään lukijaodotusten vastaisesti. Kuvituksena ovat kansanperinteen keruusta otettu kuva ja kameraan selin olevan, kirjoitustaitoa harjoittelevan alakoululuokan kuva. ”Lukeva kansa” voi merkitä niin monta asiaa. Uusin kulttuurihistoria pinkoo Mikael Agricolasta suoraan Pisa-tutkimuksiin ja sitten seuraakin minisaarna:

”Toisin kuin Suomessa viime vuosina levinnyt ja esimerkiksi koulutusleikkauksina ilmennyt sivistyksenvastainen ilmapiiri pyrkii väittämään, kattava ja tasa-arvoinen koulutus perusasteelta yliopistojen tieteelliseen tutkimukseen asti ei ole investointi, väline tai kauppatavara. Se on itsessään arvokasta ihmisyyden ja maailman mahdollisuuksien toteuttamista sekä tärkeä osa demokraattista kansalaisyhteiskuntaa.”

Lukija jää kyllä miettimään, mikä mahtaa olla tämän minisaarnan ja koko teoksen oletettu kohdeyleisö.

Lastenkamarin aarteet_kansi.inddUuden Maamme-kirjan kulttuuristen näkemysten jälkeen on suoranainen nautinto siirtyä Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteet -teoksen (Avain 2016) pariin. Taitaapa kaiken kaikkiaankin kyseessä olla oma suosikkini vuoden 2016 ammattikirjoista!

Loivamaan teos piirtää näkyviin komean kaaren lasten ja nuorten kulttuuria 1940-luvulta nykypäivään. Lastenkulttuurin käsite on hahmotettu teoksessa hyvää tekevän laajasti: kirjat, sarjakuvat, lasten- ja nuorten kirjat ja lehdet, kustantamot, lapsiyleisölle kohdennettu teatteri mukaan lukien nukketeatteri, elokuvat, kuvitustaide, radion ja television lastenohjelmat, seurapelit, yhtyeet, levyt, muoti, interiöörit… Loivamaan pitkä ura lastenkirjallisuuden parissa näkyy, teosesimerkkejä on runsaasti ja aineisto kattaa myös ihan uusimman lapsille ja nuorille suunnatun kulttuuritarjonnan. Yhdellä rajauksella tietysti: e-kirja, tietokonepelit sekä someviestintä kuvineen ja videoklippeineen eivät kuulu Loivamaan hahmotteleman lastenkamarin aarteistoon.

Varsinkin varttuneemmalle yleisölle Loivamaan teos on aarre, jota ei henno laskea käsistään. Teoksen viehätysvoimaa lisää myös virkeä ja väljä taitto (kansi ja taitto Tarja Kettunen). Teoksen kuvitus on runsas, ja sille on suotu taitossa tarpeeksi tilaa. Kuvat ovat peräisin yksityiskokoelmista, painotuotteista, lehtiarkistoista ja museokokoelmista. Lukijalle erityisen arvokkaita ovat Loivamaan laatimat tapahtumataulukot, joihin on kymmenluvuittain koottu palkittuja, suosittuja teoksia, esityksiä ja trendejä. Tapahtumataulukoista löytyykin monta mielenkiintoista pikkutietoa, kuten Suomen IBBY-osaston perustaminen vuonna 1957, ensimmäisen Anni Swan -mitalin myöntäminen Merja Otavan Priska-kirjasta vuonna 1961 ja vuoden 2000 kansainvälinen lastenkirjapäivä, jolloin julisteen kuvitti Mika Launis ja viestin maailman lapsille kirjoitti Hannele Huovi. Kannattaapa tutkia!

Klassikoita ja klassikoista

9. Sotap+ñiv+ñkirjatAstrid Lindgren -tietous sen kun lisääntyy. Viime vuoden aikana ilmestyivät suomennoksina sekä Jens Andersenin elämäkerta Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä (suom. Kari Koski; WSOY 2016) että Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat 1939–1945” (suom. Kari Koski; WSOY 2016). Komea kuvateos Astrid Lindgren – Elämän kuvat (toim. Jacob Forsell, suom. Helene Bützov; WSOY 2007), Margareta Strömstedtin elämäkerta Astrid Lindgren (suom. Irmeli Järnefelt; WSOY 1988) ja Christina Björkin ja Eva Erikssonin Astrid Lindgrenin lapsuuden maailma (suom. Helene Bützov; WSOY 2007) ovat jo taanneet aiemminkin Lindgren-tietouden saannin.

Mielenkiintoiseksi uuden Lindgren-elämäkerran tekee se, että laatija, Jens Andersen, on tanskalainen, jolloin hänen näkökulmansa on hieman toinen kuin aiempien teosten laatijoiden. Apunaan Andersenilla ovat olleet Astrid Lindgrenin julkaisemattomat päiväkirjat ja kirjeet, runsaat Lindgren-arkistot, kustannusalan ihmiset – ja ennen muuta Karin Nyman, Astrid Lindgrenin tytär. Andersenin Lindgren-elämäkerta painottaa asioita niin, että esiin nousee käsitys Lindgrenistä yhteiskunnallisena toimijana. Siihen liittyy mm. Astrid Lindgrenin IBBY-historia: osallistuminen IBBY-järjestön perustavaan kokoukseen Zürichissä syksyllä 1957. Kiinnostavasti Andersen kuvaa myös Lindgreniä 1970-luvun poliittisena hahmona. Kiitospuheessaan vuonna 1978 Saksan kirjakauppiaiden hänelle myöntämän rauhanpalkinnon johdosta Lindgren toisti samaa humanismin sanomaa kuin ottaessaan vastaan H. C. Andersen -mitalin vuonna 1958.

Uusimman elämäkerran esiin nostama kuva Astrid Lindgrenistä poliittisena hahmona vain vankentuu Sotapäiväkirjat 1939–1945 -teoksen myötä. Sodan aikana Lindgren työskenteli kirjesensuurissa lukijana. Työ oli salaista ja vaitiolovelvollisuus tiukka. Tehtävänsä vuoksi Lindgren oli tavallista ruotsalaista paremmin perillä ajan tapahtumista ja tunnelmista. Sotapäiväkirjassaan Lindgren saattoi käsitellä asioita, joiden kanssa hän työssään joutui tekemisiin. Nykylukijaan Lindgrenin sota-aikaiset merkinnät tekevät tietoisuutensa ja tietojensa täsmällisyyden vuoksi syvän vaikutuksen. Päiväkirjamerkinnöissä nousee toistuvasti näkyviin ruotsalaisten lämmin myötätunto ja auttava suhde Suomeen, jolle sota niin rintamalla kuin kotirintamalla oli rankkaa todellisuutta.

Andersenin elämäkerta sivuaa jo Astrid Lindgrenin ja hänen saksalaisen ystävänsä Louise Hartmanin pitkäaikaista kirjeenvaihtoa. Kirjakauppoihin näytti Suomessakin jo loppuvuodesta ehtineen kirjekokoelma Jag har också levat! En brevväxling mellan Astrid Lindgren och Louise Hartung. Voinemme siis luottaa siihen, että saamme teoksen piakkoin myös suomeksi. Lisää yksityiskohtia ja paljastuksia Astrid Lindgrenin elämästä on luvassa, ja nyt varmaan naisnäkökulmasta!

11. Kullervon tarinaViime vuonna ilmestyneestä ammatillista mielenkiintoa herättävästä käännöskirjallisuudesta kannattaa nostaa esiin myös teos, joka todistaa ”fantasiakirjallisuuden isän”, J. R. R. Tolkienin Kalevala- ja Suomi-innostuksesta. Tieto Tolkienin luoman fantasiamaailman yhteydestä Kalevalaan on ollut tiedossa kaiken aikaa. Tolkienin varhaistuotantoon kuulunut, keskeneräiseksi jäänyt kertomus Kullervon tarina (toim. Verlyn Flieger; suom. Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin; WSOY 2016) on viimeinkin saatu suomeksi. Lisäksi teoksessa julkaistiin kaksi Tolkienin Kalevala-aiheista esitelmää. Kaikkien Tolkien-harrastajien iloksi professori Flieger lisäili teokseen oppineita, Tolkienin tekstiä selittäviä kommentteja ja Kullervon tarinan tulkintaa. Selitykset hyödyttävät erityisesti lukijoita, jotka tuntevat muun Tolkienin tuotannon: teokset Silmarillion, Hobbit, Taru Sormusten herrasta, Keskeneräisten tarujen kirja ja Tolkienin Kirjeet. Tolkienin Kalevala-esitelmistä käy ilmi hänen Kalevala-harrastuneisuutensa ja hartautensa Suomen kansalliseepoksen äärellä. Tolkienin innostuksen avulla ryytynytkin Kalevalan lukija voi löytää kirjastaan uusia ulottuvuuksia. Lisävinkiksi Tolkienin tarumaailman ystäville voi tarjota vielä yhden viime vuonna ilmestyneen, huikean selitysteoksen, Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirjan (Gaudeamus 2016). Sieltäpä voi tarkistaa vaikkapa, mitä tai keitä ovat Tolkienin esseissä esiintyvät nimet Lempo, Vellamo, Tapio, Nyyrikki ja Ilmatar.

Vuonna 2016 julkaistua ammattikirjallisuutta

  • Haapsalo Tiina: Mun ja sun juttu! Lasten sosiaalisten taitojen vahvistaminen kiusaamisen ehkäisyssä. Lasten Keskus
  • Helovuo, Marika: 100 syytä lukea. Lukukipinän sytytyskirja. Avain
  • Hiidenmaa, Pirjo, Hanna Kolli & Salla Salokanto: Tietokirjoja kouluun! Kirjakatalogi. Suomen tietokirjailijat ry
  • Leppänen, Timo: Merkilliset nimet: tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä. SKS
  • Loivamaa, Ismo: Lastenkamarin aarteet. Avain
  • Minusta tulee: eläinlääkäri, ravitsemusterapeutti... Readme.fi
  • Pyhäranta, Tuija: Adventista ramadaniin : uskonnolliset juhlat Suomessa. Kirjapaja
  • Sisättö, Vesa: Tuhansien mokien maa: tunaroinnin Suomen historia. SKS
  • Vaijärvi, Kari: Toden teolla: kotimaisia lasten- ja nuorten tietokirjailijoita 2. Avain
Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s